Ajatuksia liikesalaisuuskäsitteistön ajanmukaistamisesta

Direktiivi paikkaa yleisen eurooppalaisen aukon, joka on ollut myös Suomen lainsäädännössä. Termit liikesalaisuus, ammattisalaisuus ja yrityssalaisuus löytyvät lainsäädännöstä, mutta niitä ei ole selkeästi määritelty.

Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaan direktiivissä tarkoitetaan:

1) ’liikesalaisuudella’ tietoa, joka täyttää kaikki seuraavat vaatimukset:

a) se on salaista siinä mielessä, että se ei ole kokonaisuudessaan tai osiensa täsmällisenä kokoonpanona ja yhdistelmänä sellaiseen henkilöpiiriin kuuluvien henkilöiden, jotka yleensä käsittelevät tällaisia tietoja, yleisesti tiedossa tai helposti saatavissa;

b) sillä on kaupallista arvoa, koska se on salaista;

 c) henkilö, jolla on tieto laillisesti hallussaan, on ryhtynyt vallitsevissa olosuhteissa kohtuullisiksi katsottaviin toimenpiteisiin sen pitämiseksi salaisena;

Määritelmä on ensi tarkastelussa niukka. Kaupallisen arvon vaatimus (kohta b) kuitenkin kytkee sen kaikkiin niihin moninaisiin mahdollisiin tilanteisiin, joissa tiedon joutuminen vääriin käsiin tai sen käyttäminen luvatta, aiheuttaa vahinkoa tai ainakin oikeudetonta hyötyä. Käsitykseni on, että direktiivin määritelmä on täysin riittävä kattamaan Suomessa nyt voimassa olevat epäyhtenäiset termit. Nyt on oiva tilaisuus yhdenmukaistaa ammatti-, liike- ja yrityssalaisuutta koskevat termit Suomen lainsäädännössä.

Suomen epäyhtenäinen liikesalaisuussäännöstö

Suomessa voimassa olevissa säännöksissä käytössä on ainakin

• Rikoslaissa 30:11 § termi yrityssalaisuus, johon sisältyvät liike- ja ammattisalaisuudet ja ”muut vastaavat tiedot” lisäedellytyksin
• Julkisuuslaissa 24 § 1 momentin kaksi yrityssalaisuustyyppistä asiakirjaryhmää 17) ja 20) kohdissa
• SopMenL:ssa 4 § liikesalaisuussäännös
• SopMenL:ssa 4 §:ssä liikesalaisuudesta erotettava ”tekninen esikuva tai tekninen ohje”
• Työsopimuslaissa 3:4 §:n ”ammatti- ja liikesalaisuudet”

Tom Vapaavuori on kirjassaan (2016) kiinnittänyt tähän epäyhtenäisyyteen huomiota. Tiedossa ei ole oikeustapausta, jossa rikoslaissa ja julkisuuslaissa omaksutun kaksiosaisen käsitteistön ”lievempi” osa – muu ”vastaava” tieto lisäedellytyksin – olisi ollut päätöksen peruste.

Ammattisalaisuus: ammatinharjoittajan liikesalaisuus?

Julkisuuslain esitöiden mukaan ”[A]mmattisalaisuudella tarkoitetaan [liikesalaisuuksien sijaan] enemmän taidollisia salaisuuksia, ja niitä voi olla myös vapaiden ammattien harjoittajilla, kuten lääkäreillä ja asianajajilla, siitä riippumatta, harjoittavatko he liiketoimintaa” (korostus lisätty).

”Ammattisalaisuuden” lienee aikanaan tarkoitettu eroavan ”liikesalaisuudesta” siinä, että edellinen liittyisi ammatinharjoittajan toimintaan ja jälkimmäinen taas yhtiömuotoisen liikeyrityksen toimintaan. Termi ”ammattisalaisuus” ei koskene ammatillista salassapitovelvollisuutta eli asiakkaan yksityisyyden tai tämän yksityisten tai liikesalaisuuksien suojaa. Mikäli havainto on oikea, termi ”ammattisalaisuus” lienee vanhasta käytännöstä periytynyt liikesalaisuuden aisapari, semanttinen täydennys siinä tarkoituksessa, ettei mahdollisesti liian suppeaksi arvioitu ”liikesalaisuus” -termi rajaisi muun kuin yrityksen toiminnan suojaa.

Ammattisalaisuuden erilliskäsitteestä olisi järkevää luopua kokonaan. Tämä olisi mahdollista selventämällä, että ”ammattisalaisuus” tarkoittaa ammatinharjoittajan liikesalaisuutta.

Kahden kerroksen väkeä: ”varsinaiset” liikesalaisuudet ja ”melkein” liikesalaisuudet?

Mainitut rikoslain 30 luvun ja julkisuuslain säännökset perustuvat siihen, että liikesalaisuutta suojataan vahinkoedellytyksestä riippumatta. Sama koskee ammattisalaisuutta. Kumpaakaan termiä, liikesalaisuus tai ammattisalaisuus, ei kuitenkaan ole missään määritelty.

Tämän ”varsinaisen” liike- tai ammattisalaisuuden lisäksi vahinkoedellytyksen (ja eräät muut lisäehdot) täyttävät ”muut vastaavat” tiedot ovat myös eräiden rikoslain ja julkisuuslain säännösten suojaamia. Epäselväksi on kuitenkin jäänyt, mikä tieto voisi olla tällainen ”muu vastaava” tieto, eikä oikeuskäytäntöä tästä rajanvedosta ole lainkaan.

Nykysäännösten rakenne heijastanee ajatusta, että ”liikesalaisuuden” ja ”ammattisalaisuuden” kynnys on perinteisesti voinut olla korkea, koska varmuuden vuoksi on katsottu tarpeelliseksi suojata myös ”lähes” liikesalaisuuden tai ammattisalaisuuden kaltaisia tietoja, kunhan niihin liittyy ainakin vahinkoedellytys.

Myös SopMenL:ssa on valittu ratkaisu, jossa teknisen esikuvan ja teknisen ohjeen oikeudeton käyttö on kielletty (4§) ja säädetty rangaistavaksi (10 §) silloinkin, kun esikuva tai ohje ei yllä liikesalaisuuden piiriin. SopMenL:n esityöt kertovat kuitenkin, että normin tarkoitus on suojata nimenomaan esikuvan ja ohjeen taloudellista arvoa.

Yksinkertainen ratkaisu – korvataan epäyhtenäiset termit direktiivin määritelmällä

Direktiivin täytyy merkitä muutosta esille ottamaani lakitekniseen kysymykseen: Tieto, joka täyttää direktiivin määritelmän, eli myös vaatimuksen kaupallisesta arvosta (kohta b), on liikesalaisuus. Muu tieto ei sitä ole.

Kun kaupallisen arvon ehto täyttyy säännönmukaisesti niiden tietojen kohdalla, joita ”varsinaisen” liikesalaisuuden ohella suojataan nykyisessä lainsäädännössä, tämä kaksiportainen sääntely käy direktiivin myötä tarpeettomaksi. Tämä koskee myös teknisiä esikuvia ja ohjeita. Jos niiden salassapidolla on kaupallista arvoa, niitä suojataan. Jos arvoa ei ole, ei myöskään suojaa anneta.

Direktiivin tekstin mukainen liikesalaisuuden määritelmä voidaan kirjoittaa Suomen lainsäädäntöön esim. uudistamalla SopMenL 4 § (ja poistamalla tarpeettomaksi käyvä teknisen esikuvan ja ohjeen erillinen kriminalisointi saman lain 10 §:stä). Uudessa SopMenL 4 §:ssä voitaisiin säätää myös, että ammatinharjoittajan liikesalaisuutta voidaan (muussa) laissa kutsua myös ammattisalaisuudeksi.

Säännös on syytä kirjoittaa siten, että muissa laeissa ja säännöksissä olevat viittaukset liikesalaisuuteen, ammattisalaisuuteen, niiden eri yhdistelmiin ja myös termiin ”yrityssalaisuus” saisivat tämän jälkeen sisällön tästä direktiivistä otetusta määritelmästä ”liikesalaisuus”. Tällaisia mainintoja on ainakin seuraavissa säännöksissä: Tilastolaki (23.4.2004/280) 3:10 §, laki Eläketurvakeskuksesta (19.5.2006/397) 4 § sekä useat Oikeudenkäymiskaaren määräykset (OK 15:17 §, 17:13§ ja 17:19 §). On todennäköistä, että muuallakin lainsäädännössä ja alemman asteisissa säädöksissä ja määräyksissä käytetään vastaavia käsitteitä. Muissa laeissa olevien vaihtelevien mainintojen yhdenmukaistaminen voitaisiin näin suurelta osin jättää SopMenL uudistetun, yleistermiksi tarkoitetun muutoksen varaan. Rikoslain ja julkisuuslain tarpeettomalla ja sekaannusta aiheuttavalla tavalla kaksiportaiset yrityssalaisuustermit tulisi kuitenkin korjata direktiivin määritelmän mukaisiksi.

Ehdottamani korjaus ei mielestäni merkitse muutosta aineelliseen oikeuteen Suomessa kuin erittäin vähäisessä määrin (JulkL 24 § 20) kohdan poikkeukset).

Uudistuksessa kiinnitettävä huomiota esitöihin

Kun vanhat säännökset on korjattava, käyvät niiden esityöt myös vanhentuneiksi. Vanhojen säännösten esityöt ovat merkittävässä määrin aukollisia koskien kysymystä liikesalaisuuden tunnusmerkeistä. Perusteelliset esityöt olisivat tämän uudistuksen yhteydessä siksi tarpeen.

Säädösmuutoksen esitöissä olisi hyödyllistä uuden määritelmän arvo- eli vahinkoedellytyksen tarkastelu. Ainakin seuraavissa suhteissa on käsitykseni mukaan usein merkitystä arvioitaessa sitä, onko tieto liikesalaisuus:

• Tiedon salassa pysymisen arvo suhteessa eri intressitahoihin (kilpailija, asiakas, sopimuskumppani, tavarantoimittaja, palveluntarjoaja, jopa rikoksentekijä tai rikosta suunnitteleva)

• Tiedon uutuus, erilaisuus, täsmällisyys jne.
• Tiedon liittyminen siihen yritykseen tai henkilöön, jonka liikesalaisuudesta on kysymys (joka ei välttämättä ole taho, jonka hallussa tieto on)
• Tiedon salassa pysymisen arvo suhteessa aikaan

Sen ratkaisemisessa, millaiset tiedot ovat liikesalaisuuksia, on ensiksi perehdyttävä siihen mitä nuo tiedot oikein ovat. Toiseksi niitä on arvioitava useiden kriteeristöjen valossa ja nimenomaan liiketoiminnallisessa yhteydessä siltä kannalta, onko tiedon salassa pysymisellä taloudellista arvoa relevantit olosuhteet huomioon ottaen. 

Käsitykseni on, että tarkastelu ei voi olla kaavamainen eikä mustavalkoinen, yhteen tekijään tai attribuuttiin perustuva, vaan pikemminkin tilanteen ja toimijat huomioon ottava kokonaisarviointi. Tätä taustaa vasten direktiivin niukka määritelmä sisältää salassapidon ”kaupallisen arvon” vaatimuksen kautta toimivan väylän, jonka avulla nämä erimittaiset ja -painoiset tekijät on mahdollista ottaa huomioon oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa.

Kun nyt muutetaan voimassa olevia suomalaisia liikesalaisuutta koskevia säännöksiä, olisi tärkeätä, että samalla ainakin esitöiden tasolla kiinnitetään huomiota tiedon ”salassapitoarvon” kokonaisarviointiin ja sen komponentteihin. Näin vanhojen säännösten esitöissä olevat aukot eivät enää jäisi rasittamaan myöhempää lainkäyttöä ja oikeuskirjallisuutta.

Timo Ruikka
asianajaja
Asianajotoimisto DLA Piper Finland Oy

Asianajotoimisto DLA Piper Finland Oy liittyi IPR University Centerin kannatusyhdistykseen syksyllä 2016.