Millä luvalla?

4/2016 16.12.2016
(Photo: istockphoto.com/nevarpp)
EUT:n 16.11.2016 antaman Soulier & Doke -tuomio ja sen vaikutukset sopimuslisensointiin mietityttävät myös Suomessa. Tässä numerossa asiaan perehtyy tekijänoikeusasiamies Maria Rehbinder ja seuraavassa numerossa (1/2017) pääsemme lukemaan Kopioston näkemyksen.

Euroopan unionin tuomioistuin antoi 16.11.2016 tuomion asiassa C‑301/15, Marc Soulier ja Sara Doke vastaan Premier ministre (Ranskan pääministeri), Ministre de la Culture et de la Communication (Ranskan kulttuuri- ja viestintäasioista vastaava ministeri) ja Société française des intérêts des auteurs de l’écrit’n (SOFIA, kirjailijoita edustavat tekijänoikeusjärjestö).

Ennakkoratkaisua pyytänyt Ranskan ylin hallintotuomioistuin tiedusteli lähinnä, onko tietoyhteiskuntadirektiivi esteenä sille, että kyseessä olevan Ranskan kansallisen säännöstön mukaan tekijänoikeusmaksujen keräämisestä ja jakamisesta vastaava hyväksytty järjestö voi käyttää oikeutta sallia digitaalinen kappaleen valmistaminen ei-saatavilla-olevista kirjoista ja välittää yleisölle kyseisiä kirjoja digitaalisesti, vaikka kyseisessä säännöstössä samalla annetaankin kirjojen tekijöille tai oikeudenhaltijoille mahdollisuus vastustaa tämän oikeuden käyttöä tai lopettaa se kyseisessä säännöstössä määritellyin edellytyksin. Pääasiassa kyseessä oleva kansallinen säännöstö koskee ”yleisölle välittämistä”.

EUT otti kannan, että tekijänoikeusmaksujen keräämisestä ja jakamisesta vastaavat hyväksytyt järjestöt voivat käyttää oikeutta sallia digitaalinen kappaleen valmistaminen ja yleisölle välittäminen, jos se kuuluu sellaisen poikkeuksen ja rajoituksen soveltamisalaan, joista jäsenvaltioilla on tietoyhteiskuntadirektiivin kappaleen valmistamista koskevan oikeuden ja yleisölle välittämistä koskevan oikeuden osalta. Direktiivissä sallittujen poikkeusten ja rajoitusten luettelo on tyhjentävä.

Kyseisessä tapauksessa käyttö ei kuulunut tietoyhteiskuntadirektiivissä sallittujen poikkeuksien tai rajoituksien piiriin.

Sopimuslisenssi ja Bernin yleissopimus

Suomen tekijänoikeuslakia ja sopimuslisenssijärjestelmää on arvosteltu siltä kannalta, onko lainsäädäntö Bernin sopimuksen mukaista kansallisen kohtelun ja vähimmäissuojaa koskevien vaatimusten osalta.

EUT:n antamassa ratkaisussa on päädytty sille kannalle, että tämä arvostelu on oikeutettua tarkastellun kansallisen ranskalaisen sopimuslisenssistä säädetyn lain osalta. Tuomioistuimen ratkaisussa todettiin, että Bernin yleissopimus antaa tekijöille yksinoikeudet sallia kappaleen valmistaminen teostensa osalta, ja sallia tai kieltää näiden teosten välittäminen yleisölle. EUT totesi, että suostumuksen myöntäminen voi olla implisiittistä, mutta implisiittisen luvan voi tulkita olevan olemassa vain silloin, kun tekijä on ollut tietoinen käytöstä. Käyttämisen ehdoksi ei saa asettaa mitään muodollisuuksia. Näin ollen kielto-oikeuden käyttäminen ei edellytä rekisteröitymistä sopimuslisenssiä tarjoavan järjestön listalle, johon kerätään sopimuslisenssijärjestelystä kieltäytyneitä. Jos tällaista vaaditaan, kyseinen vaatimus on Bernin yleissopimuksen vastainen.

Tuomioistuimen mukaan tekijän yksinomainen oikeus päättää teoksen käytöstä on ymmärrettävä siten, ettei se koske ainoastaan tietoyhteiskuntadirektiivissä taattujen oikeuksien nauttimista, vaan se ulottuu myös kielto-oikeuden ja lisensiointioikeuden käyttämiseen.

Tuomioistuimen mukaan tulkinta saa tukea Bernin yleissopimuksesta. Kyseisessä yleissopimuksessa tekijöille taattu suoja ulottuu kappaleen valmistamista ja yleisölle välittämistä koskevien oikeuksien osalta sekä oikeuksien nauttimiseen että käyttämiseen.

EUT:n ratkaisun ja Kopioston yliopistoille sopimuslisenssillä tarjoaman digiluvan tarkastelua

Sopimuslisenssisäännöksen tulee perustua rajoitusäännökseen. Tietoyhteiskuntadirektiivi määrittelee mitä rajoitussäännöksiä kansallisesti voidaan säätää ja direktiivin sisällössä sopimuslisenssi esitetään rajoitussäännöksenä.

Tietoyhteiskuntadirektiiviä säädettäessä on päädytty eri kannalle kuin Suomen tekijänoikeuslain myöhemmissä esitöissä HE 28/2004 sekä HE 181/2014, joiden mukaan sopimuslisenssi ei ole tekijänoikeuden rajoitus. Näin ollen tietoyhteiskuntadirektiivin sallittujen rajoitussäännösten tarkastelu ei olisi lainkaan tarpeen (Harenko – Niiranen – Tarkela 2016 s. 296).  

Direktiivin sisällön kokonaisuus ei tällaista tulkintaa tue. Tietoyhteiskuntadirektiivi ei vaikuta oikeuksien hallinnointia koskeviin jäsenvaltioiden direktiiviä säädettäessä käytössä oleviin (qui existent  dans les États membres)  järjestelyihin, kuten laajennettuihin kollektiivisiin lupiin. Tästä on maininta direktiivin johtolauseessa 18. Samalla direktiivin 5 artiklassa todetaan, että jäsenvaltiot voivat säätää poikkeuksista tai rajoituksista kappaleen valmistamista koskevaan oikeuteen. Direktiivin valmistelun aikaan sopimuslisenssillä sovittiin valokopioinnista, ja siitä on direktiivissä rajoitussäännös.

Tietoyhteiskuntadirektiivin säätämisen jälkeen sopimuslisenssin soveltamisalaa on Suomessa laajennettu, mm. vuonna 2005 tehdyllä tekijänoikeuslain muutoksella. Tv- ja radio-ohjelmien nauhoittamista opetustarkoituksiin salliva sopimuslisenssisäännös 14 § laajennettiin opetusta ja tieteellistä tutkimusta koskevaksi yleiseksi sopimuslisenssisäännökseksi. Jotta nämä laajennukset sopimuslisenssin käyttöalaan voitiin toteuttaa kansallisessa lainsäädännössä, tuli hylätä direktiivin teksti ja omaksua tulkinta, jonka mukaan sopimuslisenssi ei ole tekijänoikeuden rajoitus. Muistiorganisaatiota koskeva sopimuslisenssisäännös sisällytettiin tekijänoikeuslakiin 2006.

Digiluvan mahdollinen käyttö on erittäin rajoitettua. Digitaalinen verkkokäyttö yliopiston intranet-verkossa, jonka digilupa sallii, on sekä kappaleen valmistamista että yleisön saataville saattamista. Jäsenvaltio voi kansallisesti säätää poikkeuksista tai rajoituksista kappaleen valmistamisoikeuteen ja yleisön saataville saattamiseen yliopiston suljettuun verkkoon vain yliopiston tavanomaisessa käytössä.

Direktiivin sallima perusteltu käyttö yksinomaan opetuksen tai tieteellisen tutkimuksen havainnollistamiseen ei-kaupallisessa tarkoituksessa, sekä mainiten lähde ja tekijän nimi, sallii yliopistoille suunnilleen saman käytön,  jonka jo sallivat tekijänoikeuslain yleinen sitaattisäännös ja tieteellisen esityksen valaisemisen salliva poikkeussäännös  ns. kuvasitaatti.

Kopiosto, Ammattikorkeakoulujen tietohallintojohtajien verkosto (AAPA), Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto ARENE ja Suomen yliopistot (UNIFI) ovat käyneet läpi materiaalia, jonka perusteella Kopiosto laskuttaa korkeakouluja. Materiaalin perusteella on tehty selvitys, jonka mukaan pääosa Kopiosto korvaukseen oikeutetusta materiaalista on kopioitu internetsivustoilta, ammattikorkeakoulujen osalta 90 %,  yliopistojen osalta 73 %.  Korvattavasta materiaalista yli 46 % on yksittäisiä kuvia. Näitä yksittäisiä kuvia oli kopioitu ilman lähde- ja tekijätietoja, eikä niitä ole voitu pitää sallittuina sitaatteina. Jos korkeakoulujen opetusmateriaalien laatimisessa tältä osin siirryttäisiin ilmoittamaan opetusmateriaalissa lähteet ja tekijät aina silloin kun valaistaan esitystä kuvalla, vähenisi tarve käyttää materiaalia Kopioston digiluvalla.

Rajoitussäännös vai implisiittinen suostumus?

Kopioston nykyinen digilupa lisensioi myös sellaista käyttöä, joka ei perustu rajoitussäännöksiin. Tekijöiden tulee olla tietoisia siitä, että Kopiosto ryhtyy lisensioimaan heidän teoksiaan ilman heidän suostumustaan, jos he eivät asiaa kiellä. Jos esimerkiksi kaikkien Kopioston jäsenjärjestöjen jäsenille ilmoitetaan, että Kopiosto lisensioi heidän teoksiaan, elleivät he sitä kiellä, toteutuisi EUT:n ratkaisun vaatimus implisiittisen suostumuksen voimassaolosta. Tällöin esim. ne Suomen Tietokirjailijoiden jäsenet, jotka eivät ole antaneet Kopiosto-valtakirjaa, voitaisiin katsoa olevan implisiittisen suostumuksen johdosta tekijöitä, joiden osalta Kopiosto voi lisensioida heidän teoksiaan.

EUT:n mukaan jokaiselle tekijälle on tosiasiallisesti ilmoitettava siitä, että kolmas käyttää hänen teostaan tulevaisuudessa, ja siitä, mitä keinoja hänellä on käytettävinään kyseisen käytön kieltämiseksi, jos hän näin haluaa.

Jos digilupaan lisättäisiin siinä alun perin ollut ominaisuus, että lupa astuu voimaan vain siltä osin kuin materiaali on leimattu Kopiostossa, voisi Kopiosto tarkistaa onko kyseessä sen jäsenjärjestön jäsen tai muu taho, joka on tietoinen Kopioston lisensioinnista ja hyväksyy sen implisiittisesti.

Tekijänoikeuslain 26 § puhuu sopimuslisenssijärjestön edustamista tekijöistä ja muista saman alan tekijöistä, joita järjestö ei suoraan edusta. Kopiosto on kuitenkin laajentanut tämän koskemaan kaikkia ihmisiä kaikilta aloilta, myös sellaisilta aloilta, joiden osalta Kopiostolla ei ole valtakirjan antaneita henkilöitä.

Tekijän kielto-oikeus 

EUT totesi ratkaisussaan, että jollei tietoyhteiskuntadirektiivin poikkeuksista ja rajoituksista muuta johdu, pitää tekijältä saada suostumus käyttöön. Ilman etukäteen annettua suostumusta, kolmannen käyttöä on aina pidettävä kyseisen teoksen tekijän oikeuksien loukkauksena.

Tekijällä on oikeus kieltää sopimuslisenssillä tapahtuva teoksensa käyttö. EUT:n ratkaisu korostaa sitä, että tälle kielto-oikeuden käyttämiselle ei sopimuslisenssijärjestö, kuten Kopiosto, saa asettaa mitään muotomääräystä. Tekijänoikeuslaissa ei aseteta kielto-oikeuden käytölle mitään muotovaatimusta tai aikarajaa. Tältä osin Suomen lainsäädäntö on tekijän kannalta myönteisempi kuin Ranskan sopimuslisenssijärjestely, jossa tekijän piti käyttää kielto-oikeuttaan tietyn määräajan kuluessa. Suomessa on rajoitettu ajallisesti tekijän oikeutta vaatia henkilökohtainen korvaus sopimuslisenssillä lisensioidusta käytöstä.  

Sopimuslisenssi oikeudellisena konstruktiona ja sopimusvapaus

Tekijänoikeuslain esitöissä on todettu, että vuoden 2015 muutoksilla tekijänoikeuslain sanamuotoon on ollut tarkoituksena sopimuslisenssien oikeudellisen konstruktion vahvistaminen.  Tekijänoikeuslain 26 §:n alkuun lisättiin sana ”sopimukseen” joten lainkohta kuuluu nyt: Sopimuslisenssiä koskevia tämän lain säännöksiä sovelletaan sopimukseen, joka on tehty tietyn alan tekijöiden teosten käyttämisestä käyttäjän ja sopimuslisenssijärjestön välillä.

Kopioston toimivalta vaatia tekijänoikeuskorvauksia on Kopiostolle valtakirjan antaneiden tekijöiden puolesta toimiminen, kunnes käyttäjä allekirjoittaa sopimuslisenssisopimuksen. Sopimuksen voimassaollessa astuu voimaan sopimuslisenssivaikutus. Ennen vuoden 2015 lainmuutosta sopimuslisenssisäännöksiä yksinkertaisesti sovellettiin (Harenko – Niiranen – Tarkela 2016 s. 298).

Yritys selventää epäselvää oikeudellista konstruktiota liittynee pyrkimykseen luoda oikeutus sopimuslisenssisäännökselle sopimukseen perustuen, koska perusteena ei ole tekijänoikeuden rajoitussäännös. Tekijän lupa voi perustua vain joko rajoitussäännökseen tai sopimukseen, kuten EUT:kin vahvistaa. Suomen sopimuslisenssisäännöksen oikeudellisen perustan luo käyttäjän ja sopimuslisenssijärjestön välinen sopimus.

Tekijänoikeuslaissa ei voida määrätä järjestön ulkopuolista tekijää siihen, että hän luovuttaisi sopimusvaltuutensa sopimuslisenssijärjestölle.

Laillisen aineiston vaatimus

Sopimuslisenssin soveltaminen edellyttää, että käytön kohteena oleva aineisto on ollut käyttäjän saatavilla laillisesti. Todistustaakka siitä, että laillisesti hallussa oleva aineisto on käytettävissä sopimuslisenssin nojalla ilman oikeudenhaltijan suostumusta, kuuluu yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti käyttäjälle ( Harenko – Niiranen – Tarkela 2016 s. 303) eli korkeakoululle tai yliopistolle.  Tämän kysymyksen merkitys kasvaa, kun useimmat aineistot kopioidaan avoimista lähteistä kuten internetistä. Kopioston selvityksen mukaan korkeakoulujen kopioinnista tapahtuu 73-90 % avoimilta internetsivuilta.

Jos sivuston käyttöehdot kieltävät jatkokäytön, ei aineistoa voi käyttää sopimuslisenssin nojalla. Usein nämä käyttöehdot saa näkyville vain etsimällä kohdan Terms / Käyttöehdot, eikä niitä huomaa tekstiä kopioidessa. Monet tahot ilmoittavat kotisivuillaan ©- tai ”All rights reserved” -merkinnän, Creative Commons lisensioinnin tai sallivat ei-kaupallisen lisensioinnin. On tärkeää tarkistaa käyttöehdot ennen raportointia. Voi olla, että kyseiset sivustot eivät voi tulla lisensioiduksi sopimuslisenssillä, koska sivustolla on jatkokäytön kieltävät käyttöehdot tai korkeakoulu ei tarvitse sopimuslisenssin lupaa, koska ei-kaupallinen käyttö sallitaan jo muutenkin.

Suomen tekijänoikeuslain 14 §:n 4 momentti ja sen tulkinta

Tekijänoikeuslain 14 §:n 4 momenttia tulee tulkita Bernin yleissopimuksen 3 artiklan 1 ja 3 kappaleen valossa. Näin ollen mitään muodollisuutta, kuten kiellon ennakkoilmoittamista Kopiostoon tai Suomen tekijänoikeuslain 14 §:n mainitsemista käytön kieltävässä lausekkeessa ei voi vaatia. Kopiosto on esittänyt, että ollakseen pätevä, kielto tulee esittää joko ennakkokieltona Kopiostolle tai siten, että nimenomaisesti mainitaan, että kielto koskee myös tekijänoikeuslain 14 §:n mukaista käyttöä.

Kumpikaan näistä Kopioston esittämistä toiveista ei perustu lakiin. Kopioston toive kiellon esittämisen tavasta ei voi koskea tekijää, kustantajaa tai muuta oikeudenhaltijaa.

Tämä seikka, että kiellon esittämiselle ei ole laissa esitetty mitään muodollisuutta tai aikarajoitusta, myös erottaa Suomen tekijänoikeuslain 14 § säännöksiä niistä Soulier & Doke -ratkaisun Ranskan lain säännöksistä, joissa edellytettiin, että tekijä esittää kiellon käytölle tietyllä tavalla.

Kun tekijä tai kustantaja voi ilmaista kiellon käyttää materiaalia haluamallaan tavalla ja valitsemanaan aikana, tulee kustantajien ilmaisemat kiellot ottaa vakavasti.

Kopioston yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen digiluvan ehtojen mukaan lupa ei koske teoksia, joiden kopioinnin oikeudenhaltija on tekijänoikeuslain 14 §:n 4 momentin nojalla kieltänyt ja joita koskevat kopiointikiellot on ilmoitettu Kopioston verkkosivulla. Lupa ei koske myöskään julkaisuja, joissa kustantaja mainitsee, että tekijänoikeuslain (821/2005) 14 §:n sopimuslisenssisäännöksen nojalla myönnetyt luvat julkaisun digitaaliseen kopiointiin eivät koske tätä julkaisua. Lupa ei koske myöskään niitä verkkoaineistoja, joiden käyttö opetuksessa tai tutkimuksessa kielletään kirjautumisen tai rekisteröitymisen yhteydessä hyväksyttävissä käyttöehdoissa tai joista on selvästi pääteltävissä, ettei aineiston käyttö opetuksessa tai tutkimuksessa ole sallittua Kopioston antaman luvan nojalla.

Lain kirjain tai lain esityöt eivät anna aihetta Kopioston tulkinnalle. Hallituksen esitys vuodelta 2004 toteaa vain seuraavasti: Pykälään ehdotetaan sisällytettäväksi myös tekijän kielto-oikeus.

Luvallinen käyttö voi perustua joko rajoitussäännökseen tai tekijän kanssa tehtyyn sopimukseen, joka voi olla implisiittinen. Käsittääkseni riittävä tiedotus suomalaisille nykyisille ja potentiaalisille tieteellisten artikkelien kirjoittajille Kansalliskirjaston ja Kopioston välisestä sopimuksesta tekee siitä sallitun.

Korkeakoulujen yleinen digilupa ei voi 16.11.2016 jälkeen koskea kenen tahansa materiaalia ja käyttötarkoituksia, joita ei ole tietoyhteiskuntadirektiivin poikkeussäännöksissä sallittu. Onko yliopisto, joka käyttää digiluvalla materiaalia, jonka jatkokäytön tekijä, kustantaja tai muu oikeudenhaltija on kieltänyt, syyllistynyt luvattomaan käyttöön, jos kielto kuitenkaan ei täytä Kopioston kolmea kriteeriä? 

Maria Rehbinder
tekijänoikeusasiamies
Taideyliopistojen tekijänoikeuspalvelu
Aalto-yliopisto

Kopioston ja korkeakoulujen väliset neuvottelut luvasta ovat kesken, ja kirjoittaja on neuvotteluissa mukana UNIFI:n ja ARENEN  asiantuntijana. Kopioston artikkeli aiheesta julkaistaan seuraavassa IPRinfo-lehden numerossa 1/2017.

Aiheet: Tekijänoikeus
Share: